Huh. Tiedättekö, mikä ei ole kiva olo? Se, kun tuntee, että flunssa on tulossa, mutta se ei tule. On vain yskää, niiskutusta, kurkkukipua, ääni lähtee, mutta kuume ei nouse. Se on inhottavaa. Tällanen olo on vaivannu minuu jo ennen joulua, vaihtelevasti. On hyviä päiviä ja sit on huonompia päiviä. Nyt on sellanen huonompi päivä. Pää tuntuu olevan jotenkin ”turvoksissa” ja kipeä, kurkkuun koskee eikä auta vaikka kuinka joisi kuumaa tai napsisi kurkkupastilleja. Tänä aamuna lisäksi massu on oireillut, mutta kun ei ole mitään vakavampaa niin ei kun töihin. Ja töissä taas ei voi oikein keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen omaan oloon. Vaikeeta. Töistä on kipeenä kolme henkeä. Eilenkin yksi sairastui kesken päivän. Yhdellä on korvatulehdus ja mahdollinen influenssa. Hipheij! Se on tää pöpöaika. Piti kyllä jokunen tovi aamulla miettiä, että raahaudunko töihin vai soitanko, että jään potemaan oloani kotiin. Noh, ehkä tää tästä. Kohtahan on viikonloppu ja ehtii lepäillä ilman työpoissaoloja. Jos huomisen vielä jaksaisi töissä. Saa nähdä tosin, selviänkö edes tästä päivästä.

Viime aikoina oon huomannut, että oon tosi herkkä kosketuksille aamuisin. Varsinkin sille, kun Veeti tulee kiehnäämään jalkoihin. En kestäis sitä, hermot menee. Haluisin, että se pysyis kaukana miusta, mutta kun ei. Ei auta vaikka kuinka yritän hätyytellä sitä kauemmaksi. Se tulee aina takaisin. Muuten aamut olis ihan kivoja, mutta Veeti tulee aina sotkemaan. Se on ollu koko ajan niin rasittava, koko sen ajan kun se on ollut meillä. Ei yhtään sellanen kuin Nuutti. Mutta pakko kestää, itepähän haluttiin toinen kissa.

Mutta noh, kaipa sitä pitää palailla työn pariin. Jos tää olo ees vähän helpottas. Toivossa on hyvä elää.