Elämä on ollut viime aikoina niin kovasti muutosten kourissa, ettei tännekään oöle ehtinyt kirjoitella. On ollut ongelmia netin kanssa, on muutettu, on taas ollut ongelmia netin kanssa, on ollut työharjoittelut ja koulut ja häät ja kaikki. Tuntuu, ettei aikaa ole jäänyt muulle kuin työssä käynnille ja nukkumiselle. Edes ystäviin ei ole ehtinyt saati jaksanut pitää yhteyttä ja siitä pahoitteluni.

Muutettiin tosiaan vähän rauhallisempiin ympyröihin kun alkoi keskustan meno ahdistaa eikä Onnelan läheinen sijainti ainakaan auttanut unihäiriöihini. Nyt saan jo nukuttua paremmin kun ulkoa ei kuulu muuta kuin linnunlaulua jos sitäkään. Ja tosiaan, mentiin me naimisiinkin. Oikeasti häitten piti olla vasta ensi vuonna, mutta jotenkin kulta sai suostuteltua siihen, että ne pidettiinkin jo nyt. Mutta ei tästä avio-onnesta ole paljoa päässyt nauttimaan kun yksi sukulainen heittäytyi hankalaksi ennen häitä eikä edelleenkään osaa antaa asian olla vaan jatkaa meidän sekä ennen kaikkea miun porukoitten pommittamista ilkeillä sähköposteilla. Inhottavaa, että joku aiheuttaa toiminnallaan niin paljon ahdistusta niin monelle ihmiselle. Se ihminen tekee itsestään vain naurunalaisen omalla toiminnallaan ja osoittaa sen, etteivät vuodet välttämättä tuo viisautta ja ettei hän kunnioita ketään. Viime aikoina on vaan tullut kohdattua uskomatonta kaksinaamaisuutta sellaisilta ihmisiltä, joista ei semmoista olisi ikinä odottanut. Mutta en anna sellaisten ihmisten pilata minun tai läheisteni elämää vaan suljen sellaiset kokonaan ulos elämästäni. Eikä siinä mitään, jos hän ilkeilisi vain minulle, mutta se menee mielestäni liian pitkälle, että hän ilkeilee ja ärsyttää miun vanhempia, jotka ei mitenkään ees liity asiaan, jotka ovat täysin ulkopuolisia. Siinä vaiheessa miulta nousee karvat pystyyn enkä voi vaan kattoo vierestä.

Mut oon kuitenkin todella onnellinen, että me mentiin naimisiin. Niinkun miun ystävätkin sano, oon saanut hyvän miehen rinnalleni. Yhteiselo on alkanut mennä mallikkaasti eteenpäin ja mustat pilvet (ja jopa ne harmaat) alkavat jäädä taakse. Ainakin tältä erää. Moni "pelotteli" meitä sillä, ettei 25 avioliittovuoden jälkeen olisi enää ollenkaan ruusuista, jos olisi ennen sitäkään. Näihin kommentteihin en voi muuta sanoa kuin, etten odotakaan avioliiton olevan ruusuilla tanssimista.

Miksi se olisi, kun elämä itsessäänkään ei sitä ole?