Tuli käytyä viikon reissulla kotipuolessa. Ensin suuntana oli Pohjois-Karjala ja kummisedän 60 -vuotisjuhlat. Siellä miun tehtävänä oli valokuvaus ja yleinen tylsistyminen. Oli stressaavaa alottaa reissu nimenomaan kummien luota. Jotenkin ei vaan jaksanu sitä kaikkee juhlahössötystä ja muuta. Kun juhlat oli juhlittu niin matka suuntautui porukoitten luo, kotiin. Se oli ihanaa. Sai saunoa, ulkoilla, juoda viiniä ja olla muutenkin täysin irti arjesta. Ei tarvinnut ajatella mitään. Kunnes kaikki alkoi yhtäkkiä mennä sekaisin kotonakotona. Kulta soitti ja sanoi, että potkut tuli. Suunniteltu tapaaminen erään yrityksenkin kanssa oli kuulema peruuntunut. Siellä olisi ollut keskustelunaiheena mahdollinen työharjoittelu ja oppisopimuskoulutus. Tuli just sellanen olo, etten ees halua lähtee takas kotiin, halusin vaan jäädä "lomailemaan" porukoitten luo ikuisuudeksi. Mutta pakkohan se oli. Kotiinpaluu oli muuten kiva, mut kauhee ahdistus ja stressi iski heti kun astu junasta asemalaiturille. Kaikki hakemukset Kelaan menee uusiks ja käsittelyajat sen kun venyy ja paukkuu. Ärsyttää. Lisäksi saatiin vuokrankorotusilmoitus. Hipheij! Saattaa olla siis muutto pienempään edessä, jos tuo korotus nyt sotkee meidän tukien hakemiset. En haluais muuttaa. En taas.

On aivan uskomatonta huomata, miten oma mieliala laski äkisti suunnilleen tuhannesta nollaan kun palasi kotiin. Väsyttää koko olemassaolo, kaikkien asioitten ja ihmisten olemassaolo. En jaksais nyt yhtään vastoinkäymistä enää.