Nyt on sitten palailtu Ruotsin reissulta, mutta palautumaan ei ole kyllä kauheasti ehtinyt. Sekin reissu venyi kahdella päivällä, kun jäimme siltä reissulta vielä asunnon etsintään. Yöpaikkaakin piti siinä välissä vaihtaa kerran ja raahata kaikkia matkatavaroita mukana. Alkoi kyllä tosiaankin olla ikävä kotia ja Nuuttia ja paikallaanoloa. Sai vähäksi aikaa tarpeekseen reissuelämästä ja matka alkoi tuntua liian pitkältä. Mutta, mutta huomenna mennään taas. Aamuseitsemältä lähtee juna jälleen kohti tulevaa kotipaikkakuntaa. Laitoimme lauantain Aamulehteen asuntoilmoituksen ja saimme yhden vastauksen. Ei muuta kuin asuntoa katsomaan.

Perjantaina 31. päivä lähdimme suuntaamaan autolla kohti Helski-Vantaan lentokenttää, minä, kulta ja miun porukat. Minä ajoin alkumatkan muiden tutkiessa karttaa. Puolimatkassa omaa ajoani jouduin tekemään lähes äkkijarrutuksen, kun meidän kaistallemme jolkotteli ajokoira. Ei jäänyt alle eikä käynyt kuinkaan. Toivottavasti ei myöhemminkään vaan koira pääsi yhtenä kappaleena kotiin.

Saavuimme Tukholmaan, Arlandan lentokentälle. Matkalaukkuja jouduimme odottamaan todella pitkään ja pääsimme viimein lähtemään kentältä klo 22.20. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin kentällä oli tehty raha- ja kultaryöstö, ammuttu poliisia ja räjäytetty auto. Tämän kaiken kuulimme aamulla uutisista.

Veljenpojan ristiäiset sujuivat loistavasti ja osasin jopa vaihtaa muutaman sanan papin kanssa, vaikka en ruotsia paljon osaakaan. Pappi oli tosi mukava ja rento tyyppi, Viggo ei itkenyt ollenkaan toimituksen aikana ja minä pysyin pystyssä uusilla kengilläni. Maanantaina kävimme vähän shoppailemassa Karlstadissa. Ostin kaksi paitaa, korvikset ja kaulakorun.

Tiistaina olikin aikainen herätys, kun lähdimme kolme tuntia kestävälle ajomatkalle kohti Arlandan lentokenttää. Puoli tuntia ennen päämäärää koko liikenne pysähtyi. Emme nähneet, mitä oli tapahtunut, seisoimme vain jonossa muitten autojen kanssa. Jono oli jo todella pitkä. Onneksi pääsimme noin 20 minuutin odottelun jälkeen jatkamaan matkaamme, joten emme myöhästyneet lennoltamme. Missään ei näkynyt mitään jälkiä onnettomuudesta, joten jäi mysteeriksi, miksi jouduimme odottelemaan. Lento meni hyvin, me löysimme kullan kanssa oikean bussin, jolla pääsimme Helsingin rautatieasemalle, porukat eivät meinanneet löytää pois kehä kolmoselta ja kullan kanssa päästiin vielä jatkamaan hyvin matkaa junallakin.

Perjantaina  7. päivä saavuimme viimein kotiin. Olimme aivan poikki ja onnellisia kun pääsimme viimein kaikki yhdessä kotiin, Nuuttikin, joka oli ollut hoidossa Maijan luona. Jätin yöksi kännykän äänille, jotta aamulla asuntoilmoitukseen vastaajat herättäisivät meidät. Yöllä yhden aikaan kännykkä soi. Se oli äiti. En jaksanut vastata, koska ajattelin, että he vain olivat isän kanssa riidelleet jostain ja äiti halusi purkaa sydäntään. Hiljensin kännykän. Heti sen jälkeen tunsin, että joku oli varmasti oikeasti huonosti. Tuli huono olo. Ajattelin, että mitä jos isä oli joutunut sairaalaan aivan niin kuin vuosi sitten, entä jos joku oli kuollut. Hetken päästä kännykkä piipitti vastaanottaen tekstiviestin. Se oli äidiltä. Heti ensimmäiset sanat, jotka viesitstä pomppasivat silmille sumensivat silmäni kyyneliin. "Vili...kuolleena...tänä iltana..." En voinut pidätellä itkuani. Kulta otti minut syliinsä, lohdutti, rutisti, pusutteli. Oma rakas kissani, joka oli ollut ystäväni siitä asti kun täytin kolme vuotta, oli nyt kuollut. En voinut käsittää enkä käsitä vieläkään. Seuraavana päivänä vanhempani hautasivat Vilin. Lauantai tuntui kestävän ikuisuuden. Olin vain niin surullinen ja minulla oli niin kova ikävä Viliä. Lauantaina saavuin myös lukemassani kirjassa (Marley ja minä) kohtaan, jossa rakastettu perhekoira jouduttiin lopettamaan. En voinut muuta kuin samaistua ja itkeä samalla kun luin. Se kyllä myös auttoi omaan oloon. Ja niin on Nuuttikin auttanut. On ollut ihanaa, että voi pitää pientä karvakerää sylissä vaikka on juuri menettänyt ison karvapalleron elämästään. Se lohduttaa.

Mutta niin. Huomenna siis selviää meidän tulevan kodin kohtalo. Onko meillä pian se, jota olemme etsineet jo kolmen kuukauden ajan. Toivotaan parasta.