Meidän suhteessa on joku melko pahasti vialla. Kulta ei oikein ymmärrä, mitä mie millonkin tarkotan ja siitä syntyy aina huuto, paha mieli ja suuttumus. Joka hemmetin päivä miun pitää pyydellä anteeksi ja tuntuu siltä niinku mie joka päivä saisin ns. näpäytyksen sormilleni. Äskenkin kävi niin. Oon pohtinu, että mitä järkeä tällasessa suhteessa on. Siis ihan oikeesti. Eihän se ihan normaalia oo, jos normaali arki etenee ku vuoristarata ja joka päivä on jossain vaiheessa paha mieli. Eikä joka asiasta pitäisi aina pyydellä anteeks. Joskus tuntuu, että oma olemassaolokin on liikaa. Ja silti me ollaan todella rakastuneita toisiimme eikä haluttais satuttaa toista. Joskus ihan inhottaa ja ällöttää koko mies. Joskus en haluis, että se edes koskee minuun. Ja silti haluisin, että se pitelis minuu sylissään ikuisesti. En haluu menettää sitä, mut ei me voida jatkaa näin. Oon täysin tyhjä.