Ärsyttää. Pitäisi jatkaa erästä tarinaa, mutta tekstiä ei vain synny vaikka kovasti yrittää inspiraatio hyökätä päälle. Tajusin muuten tässä pari päivää sitten, että on ihan hyvä asia, että muutin yhdessä rakkaan kanssa asumaan. Jos nimittäin tällä hetkellä majailisin yksikseni jossain yksiössä niin hulluksihan sitä tulisi. Siis mitähän sitä niinkun tekisi päivät pitkät?! Nyt sentään on vähän enemmän sisältöä elämässä kun on tuo toinen tuossa aivan vieressä koko ajan. Olisi se vaan yksinäistä ja ehkä jollain tavalla välillä pelottavaakin. Oon ymmärtäny sen, että tarviin jonkun ihmisen vierelle, en pystyis elämään kokonaan yksin. Johonkuhun pitää saada turvautua kun tulee hätä taikka muunlainen tarve. Toissayönä näin aivan kamalaa painajaista (joka vieläkin karmii selkäpiitä kun sitä muistelen) ja tuntui ihanalta painautua oman rakkaan selkään kiinni kun havahduin hetkeksi hereille unesta. Niin oli taas turvallista nukahtaa eikä painajainen enää vaivannut. En usko, että voisin olla yhtään tämän paremmassa elämäntilanteessa juuri nyt vaikka olisin valinnut jotenkin toisin. Me ollaan kullan kanssa ihana, outo pari ja meidän elämä on aika pitkälti ihan kohdallaan ja mukavaa. Pakko kai se on myöntää, että meillä on kaikki ihan hemmetin hyvin. Toki ois kiva, jos me molemmat saatais jostain töitä ja siten ois rahaakin enemmän, mutta toistaseks ollaan pärjätty näinkin. Ei tosin hirmu pitkään haluais elellä tällaista vähävaraista elämää.
Jostain pitäis saada uusia kavereita. Sellasia, jotka on samanhenkisiä miun kanssa. Mut vaikee on keneenkään tutustuu kun ei oo varaa harrastuksiin ja on aika pitkälti vain kotosalla. En mie silti kauheesti enää harmittele entisten kavereitten perään. Kaikilla niillä on jo uus elämä. Ja niin on miullakin.