En jaksa enää välittää tästä masennuksesta ja henkisestä pahasta olosta. Oon vaan päättäny,että nyt saa loppua tämä tämmöinen ja valoisampi elämä saisi alkaa. Mut voi kun se oliskin noin helppoo. Vaan ei.

Tunteet on taas menny vuoristorataa. Alkuviikko meni taas erittäin synkissä merkeissä ja päivät olivat mustanharmaita,mutta torstaina kirkastui vähän. Oli mukavaa ottaa kuppia Katin kanssa miun kämpillä ja jutella aamuneljään asti kaikkee höpöä. Perjantai menikin sitten heräillessä ja hömöttäessä kun ei oikein muuta jaksanut. Pörön kanssa oli taas ihana viettää perjantai-lauantai välinen yö. Siinä ihmisessä on kaikki,mitä oon ettiny. Läheisyyttä mie nyt kaipaanki ja paljon. En ollu huomannu omaa oloani torstai-illan jälkeen,mut sitten kun katottiin jääkiekkomatsia siinä Pörön kanssa niin iski yhtäkkiä sellanen ennalta-arvaamaton flashback. Näin niin selvästi sen tilanteen,kun mentiin kattomaan Kertun kanssa mummoa viimestä kertaa vuodeosastolle ja mummo vaan katsoi ohi ja läpi ja yritti selittää jotai,mutta puhe ei vaan tullut ymmärrettävästi ulos. Ne mummon silmät,ne porautu miun tajuntaan siinä enkä mie voinu estää. Tuli myös selvästi mieleen se kun Kerttu kysyi mummolta: Tunnetko sie meijät? Mummo tunsi kyllä Kertun,mut ei minuu. Pörö miut havahdutti taas sanomalla,et mie muutuin taas ihan muumioks. Se arveli,et mie menin taas ihan möks ja aloin ahistelemaan,mut sanoin sille,et ei täs mitää. Ja mie vaan torjuin sen muistikuvan kauemmas enkä välittäny.

Lauantaina pääsin vihdoin kattomaan sen Maan päällä paikka yksi on-näytelmän. Ilmaisliput,hihii! Oli ihana huomata,että se oli niinkin paljon erilainen kun oli yleisöä ja useampi esityskerta takanapäin. Siellä sitten teatteriravintolassa otettiin yhdet teatteriporukan kanssa ja sitten suunnattiin Katin kanssa Kruunuun yksille ja nachoille.

Tänään oltiin sitten koululla kuvailemassa koko päivä. Löysin muuten yhen hyvät biisin sanat,jotka sopii aika hyvin tähän miun oloon: